Skip to content

Reilun kaupan blogi on muuttanut

25.11.2013 -

Reilun kaupan blogi on muuttanut yhdistyksen kotisivuille: http://www.reilukauppa.fi/blogi/

Kotisivuille on siirretty myös kaikki vanhat kirjoitukset. Tervetuloa seuraamaan!

Vielä Reilumman kaupan jäljillä

25.05.2012 -

Osallistuin eilen Johan Erhstedtin ja Mervi Leppäkorven toimittaman Reilumman kaupan jäljillä-kirjan julkistamistilaisuuteen. Kirja tarkastelee lähinnä Reilua kauppa -sertifiointia ja muita reilun kaupan aloitteita kriittisestä näkökulmasta. Useimpia kirjan artikkeleita yhdistää ajatus siitä, että tällaiset aloitteet eivät riitä, sillä ne pyrkivät muuttamaan asioita paremmaksi vallitsevan talousjärjestelmän sisältä käsin.

Kirjoittajat näkevät kapitalistisessa markkinataloudessa ongelmia, jotka vaativat radikaalimpaa uudistamista. Koska Reilu kauppa ei tähän pysty, kirjassa hahmotellaan vaihtoehtoisia tapoja epätasa-arvoisten valtasuhteiden muuttamiseksi.

Reilua kauppaa on kritisoitu ennenkin sekä radikalismin puutteesta että liiasta radikalismista. Yleensä kritiikin suunta riippuu siitä, miten sen esittäjä suhtautuu vapaakaupan mahdollisuuksiin lisätä ihmisten hyvinvointia. Puhtaan vapaakaupan puolustaja näkee Reilun kaupan esteenä, joka häiritsee vapaakaupan mahdollisuuksia lisätä vaurautta. Päinvastainen kritiikki lähtee siitä, ettei Reilu kauppa muuta vallitsevaa talousjärjestelmää riittävästi, tai se jopa ylläpitää sitä.

Valtavirta — ja mielestäni myöskin Reilu kauppa – tasapainottelee kahden ääripään välissä. Nykyinen talousjärjestelmä ei poista globaalia köyhyyttä automaattisesti, mutta kansainvälisellä kaupalla voi olla tärkeä rooli köyhyyden vastaisessa taistelussa. Jos näin on, niin Reilu kauppa on yksi muttei kuitenkaan ainoa resepti maailman muuttamiseksi. Kehitysmaiden näkökulmasta kansainväliseen kauppaan tarvitaan kuluttajavetoisen Reilun kaupan lisäksi myös sellaisia muutoksia, joita voidaan saada aikaiseksi vain lainsäädännöllä ja valtioiden välisellä sopimisella.

Kirjassa hahmotellut ruohonjuuritasolta lähtevät rakennemuutokset ovat suurempia, ja kansainvälisellä kaupalla on kirjoittajien ajattelussa paljon vähäisempi rooli globaalin köyhyyden poistamisessa. Siksi Reilulla kaupalla – tai kansainvälisellä kaupalla ylipäätään – ei voida saavuttaa kaikkia niitä muutoksia, joita kirjassa perätään.

Kirjasta ei oikein ilmene, ettei Reilu kauppa ole itsekään asettanut monia kirjoittajien hahmottelemia muutoksia tavoitteekseen. Silti on aina paikallaan kysyä, ovatko Reilun kaupan itselleen asettamat tavoitteet oikeita ja oikean kokoisia. Ovatko hyödyt tarpeeksi suuria? Toteutuvatko ne? Pitäisikö Reilun kaupan pyrkiä myös laajempiin rakennemuutoksiin? Voisiko Reilu kauppa olla ”vallankumouksellisempi”?

Reilussa kaupassa on kyse kuluttamalla vaikuttamisessa, ja kirja osoittaa varsin hyvin, että kuluttamalla vaikuttamisella on rajansa. Sillä voi saada aikaan suuria asioita, mutta vallankumouksia ei tehdä pelkästään banaaneja ostamalla. Reilun kaupan menestys perustuu siihen, että sillä pyritään muuttamaan juuri niitä asioita, joihin kuluttamalla on mahdollista ja tehokasta vaikuttaa. Maailmaa voi muuttaa myös ostos kerrallaan, mutta lompakolla äänestämällä ei voi pelastaa koko maailmaa.

Dosentti Teppo Eskelisen takakansisitaatin mukaan kirjassa ei ole kyse reilun kaupan idean kritiikistä, vaan instituution sparrauksesta. Kirjan lopussa onkin ajattelemisen aihetta antavia suosituksia reilun kaupan kehittämiseksi. Tässä oma tiivistelmäni kirjan suosituksista sekä joitakin kommentteja niihin:

1) Reilun kaupan liikkeen on myönnettävä rajallisuutensa ja se, ettei kyse ole valmiista ja lopullisesta ratkaisusta.
Olen kirjoittajien kanssa samaa mieltä. Järjestelmä ei tarjoa eikä se saa tarjota itseään valmiina ratkaisuna kaikkiin maailman ongelmiin. Se ei saa tarjota itseään valmiina ja lopullisena ratkaisuna edes niihin ongelmiin joita se pyrkii korjaamaan, sillä mikään yksittäinen aloite maailman muuttamiseksi ei ole koskaan täydellinen tai valmis. Sitä täytyy kehittää ja aiemmista kokemuksista on otettava opiksi.

Kirjan kvinoa-artikkeli on hyvä esimerkki tästä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Reilun kaupan kvinoan takuuhinnan tarkistamisen viivästyminen, joka vaikeutti merkittävästi bolivialaisten kvinoantuottajien tilannetta. Nyt takuuhintaa on nostettu ja viivästyksen taustalla oleviin ympäristöongelmiin on puututtu. On liian aikaista sanoa, ovatko esimerkiksi ympäristön tilan parantamiseen tähtäävät uudistukset vielä riittäviä. Seuraava askel on kerätä niistä kokemuksia, ja sen jälkeen uudistuksia tulee tarvittaessa jatkaa.

On myös syytä pohtia takuuhintatarkistuksen viivästymisen syitä. Olisiko volyymeiltaan varsin pieni Reilun kaupan tuote voinut jäädä nopean kasvun aikana suurempien tuotteiden ja tuottajaryhmien uudistustarpeiden jalkoihin? En tiedä onko näin käynyt, mutta on selvää että näin ei ainakaan saisi käydä. Kasvun tulee olla hallittua.

2) Reilu kauppa -sertifikaatin merkityssisältö on tehtävä sekä tuottajalle että kuluttajalle tutummaksi.
Tästäkin olen samaa mieltä. Melkein kaikki suomalaiset tuntevat Reilun kaupan ja sen perusidean, mutta ymmärrystä tulee syventää. Tuotannolle säädettyjen kriteerien mukaan myös mukana olevien viljelijöiden on tunnettava Reilua kauppaa, mutta valvojat löytävät välillä tapauksia, joissa näin ei ole. Tällöin valvojat tarkistavat aina jälkikäteen, että sertifioitu viljelijäyhteisö puuttuu tilanteeseen.

Kirjassa käsitellään jonkun verran myös Reilun kaupan edistämisyhdistyksen viestintää, jota kirjoittajat pitävät turhan ruusuisena. Arvioimme viestintäämme jatkuvasti myös itse: Onko ”lupauksen” koko oikea? Antavatko materiaalimme oikean ja realistisen kuvan Reilun kaupan tuottajista ja hyödyistä? Tuommeko esiin myös ne asiat, joissa meillä on parannettavaa?

Tämä blogi on yksi kanava, jonka kautta me pyrimme avaamaan Reilun kaupan teemoja myös syvällisemmin – ja nostamaan esiin sekä itse havaitsemiamme haasteita että ulkopuolelta tullutta kritiikkiä. Kriittisten asioiden käsitteleminen on sekä kuluttajien että Reilun kaupan tuottajien etu. Reilun kaupan menestys perustuu siihen, että kuluttajat luottavat järjestelmään. Luottamus kestää kyllä yksittäiset ongelmatilanteet, ja niiden avoin käsittely voi jopa vahvistaa luottamusta. Tietoinen harhaanjohtaminen taas heikentäisi luottamusta, ja tämä näkyisi tuotteiden myyntimäärissä ja niistä kanavoituvissa hyödyissä. Tutkimusten mukaan luottamus on Suomessa varsin korkealla tasolla.

3) Järjestelmän tulee poistaa tuottajilta vastikkeettomat kustannukset.
Tuottajayhteisöt maksavat valvonnasta, jolla varmistetaan Reilun kaupan kriteerien noudattaminen. Jos tuottajayhteisö maksaa sertifioinnista mutta ei saakaan tuotteitaan myydyksi Reilun kaupan markkinoille, järjestelmästä aiheuttaa viljelijöille uusia kuluja ilman lisätuloja. Siksi kirja suosittelee sertifiointimaksujen tilalle lisenssimaksuja, jotka perustuvat Reilun kaupan ehdoilla myytyjen tuotteiden volyymeihin. On aivan paikallaan pohtia, olisiko hyvän kansainvälisen sertifiointitavan mukainen valvonta mahdollista rahoittaa tällä tavoin. Hyvään sertifointitavan mukaisessa valvonnassa valvontakulut katetaan valvontamaksuilla, eikä niitä subventoida ulkopuolelta.

Tällä hetkellä vastaavat tilanteet pyritään välttämään käymällä yhdessä tuottajien kanssa etukäteen läpi sitä, onko yhteisön tuotteille kysyntää Reilun kaupan markkinoilla. Vähävaraiset tuottajayhteisöt voivat myös anoa sertifiointimaksuihin tukea, joka on korkeimmillaan 75 prosenttia kaikista maksuista. Tällöin pienin sertifiointimaksu esimerkiksi 400 viljelijän osuuskunnassa olisi noin 1,2 euroa vuodessa viljelijää kohden. Sekin voi toki olla liikaa, jos yhteisön tuotteille ei ole lainkaan kysyntää — Reilusta kaupasta voi olla viljelijöille hyötyä vain, jos heidän tuotteitaan ostetaan.

 4) Lisää valtaa etelän tuottajille
Globaalin köyhyyden vastainen taistelu on tyypillisesti epädemokraattista toimintaa: rikkaan pohjoisen edustajat peräävät etelän yhteistyökumppaneiltaan demokraattisuutta, mutta pohjoisen ja etelän keskinäinen suhde on epädemokraattinen. Reilun kaupan liike on tehnyt tässä suhteessa pioneerityötä, johon yksikään saman kokoluokan toimija ei ole tainnut vielä pystyä. Päätimme kattojärjestömme Fairtrade Internationalin edellisessä vuosikokouksessa, että tuottajien äänivaltaa nostetaan vuosikokouksissa 50 prosenttiin. Päätöksen toimeenpanevaa sääntömuutosta viimeistellään parhaillaan.

Kirjoittajat tuntuvat epäilevän, ettei äänivallan lisääminen vuosikokouksessa valu välttämättä päätöksenteon alempiin portaisiin. Vuosikokous on kuitenkin järjestön ylin päätöksentekoelin, jolla on kaikki valta päättää Reilun kaupan liikkeen suunnasta. Olen ollut samoissa vuosikokouksissa Reilun kaupan tuottajien kanssa, enkä epäile hetkeäkään sitä, etteivätkö nämä olisi valmiita ja halukkaita myös käyttämään tätä valtaa.

5) Reilussa kaupassa ei tulisi olla plantaasituotantoa, sillä plantaasien työntekijät ovat palkkatyösuhteessa eivätkä omista tuotantovälineitä.
Tässä olen eri linjoilla. Kirjoittajien toivomien rakenteellisten muutosten näkökulmasta on aivan oikeutettua kysyä, pitäisikö (Reilun kaupan) plantaaseja olla lainkaan olemassa. Itse lähestyn asiaa käytännönläheisemmin: on myös tuotteita joissa kannattaa keskittyä pienviljelijöihin, mutta jos plantaaseja on joka tapauksessa olemassa ja niiden työolot ovat usein epäinhimilliset, pitäisikö plantaasien työntekijät jättää oman onnensa nojaan? Onko todella niin, ettei kenenkään palkkatyösuhteessa olevan pitäisi tuottaa meille kehitysmaissa mitään? Vai pitäisikö pyrkiä varmistumaan siitä, että he työskentelevät asiallisissa oloissa?

On kuitenkin pidettävä huoli siitä, että samoja tuotteita tuottavilla pienviljelijöillä on mahdollisuus saada tuotteitaan Reilun kaupan markkinoille. Jo siksikin on tärkeää, että sertifioitujen plantaasien työntekijät saavat Reilusta kaupasta riittävän suuret hyödyt.

Tässä Reilulla kaupalla on edelleen parantamisen varaa. Vaikka palkkatyölle säädetyissä kriteereissä vaaditaan asteittaista etenemistä kohti elämiseen riittävää palkkaa, vaatimusta ei ole kirjattu riittävän yksiselitteisesti niin, että palkkatason riittävyys olisi kunnolla auditoitavissa. Uutisoimme lähiaikoina tästä ja muutamasta muustakin uudistuksesta niihin vaatimuksiin, joita Reilu kauppa asettaa plantaasituotannolle (lisää voi lukea muun muassa Maailmankauppalehden seuraavasta numerosta sitten, kun se ilmestyy).

6) Tuottajademokratiaa on lisättävä, sillä osuuskunta- ja/tai järjestömalli ei demokratian tae. Liian suuria tuottajajärjestöjä voisi siksi pilkkoa pienemmiksi.
Peruskysymyksestä on helppo olla samaa mieltä. Reilun kaupan tulee tarjota tuottajille ennen kaikkea hyötyjä, mutta hyötyjen lisäksi on vaadittava myös demokratiaa. Päätöksenteon demokraattisuutta tulee valvoa, niin kuin nyt jo tehdäänkin. Myös tuottajayhteisön koon ja päätöksenteon demokraattisuuden välisen suhteen analysoiminen on paikallaan. Aihetta koskeva ulkopuolinen akateeminen tutkimus olisi enemmän kuin tervetullutta.

7) Reilun kaupan valvonta ei ole aukotonta. Valvontamekanismien rajallisuus täytyy tunnistaa.
Tämäkin on totta, ja toki valvonnan rajallisuus tunnistetaankin aivan itsestäänselvänä asiana. Teoreettisesti aukottomin mahdollinen valvonta olisi sellaista, jossa jokaista viljelijää kohden olisi yksi valvoja, joka vahtii kohdettaan vuorokauden ympäri seitsemänä päivänä viikossa. Tämä nostaisi valvontakustannukset ja tuotteen hinnan niin korkeaksi ettei kenelläkään olisi niihin enää varaa – ilman, että tuottajat hyötyisivät asiasta lainkaan. Ajatus on tietysti muutenkin järjetön.

Valvonnan pitää olla kuitenkin niin tiukkaa, että kiinnijäämisen riski on väärinkäytösten sattuessa riittävän suuri. Valvojat tarkastavat viljelijäyhteisöissä käydessään valtavan määrän sekä suuria että pieniä asioita, ja lähes jokaisella valvontakäynnillä löytyy jotain korjattavaa. Useimmat korjattavista asioista ovat pieniä, mutta joskus löytyy myös suurempia ongelmia, jolloin tuottajayhteisön sertifiointi jäädytetään.

Uskallan väittää, että Reilun kaupan valvonta on kehitysmaissa toimivista sosiaalisista sertifioinneista parasta. Täydellistä se ei kuitenkaan ole, sillä täydellistä valvontaa ei ole olemassa.

Kirjan lopussa hahmotellaan muita vaihdannan muotoja, jotka voisivat tarjota varteenotettavan vaihtoehdon ”reilun kaupan kapitalismille”. Vaikka Reilu kauppa ei tavoittelekaan kirjoittajien kaipaamaan vallankumousta, voisiko silläkin olla roolia suurempien rakenteellisten muutosten aikaansaamisessa? Mielestäni voisi.

Historiassa suuret muutokset on usein saatu aikaan sekä vallankumouksellisin että reformistisin keinoin. Esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota on rakennettu Suomen historiassa sekä vallankumouksen että reformien kautta. Molemmilla on ollut oma vaikutuksensa lopputulokseen. Myös naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen vähän aikaa sitten vallankumouksellinen ajatus, ja sekin on saatu aikaiseksi järjestelmää uudistamalla.

Reilumman kaupan jäljillä on faktavirheineen ja epätarkkuuksineenkin lukemisen arvoinen kirja jokaiselle Reilun kaupan ystävälle. Kirja haastaa lukijan miettimään, minkälaista muutosta maailma kaipaa ja minkälainen rooli Reilulla kaupalla ja sen mahdollisilla vaihtoehdoilla voisi muutoksessa olla. Reilun kaupan päätehtävänä on antaa kehitysmaiden viljelijöille ja työntekijöille mahdollisuus turvattuun ja kestävään toimeentuloon sekä mahdollisuus päättää itse omasta tulevaisuudestaan. Tässä onnistuessaan liike voi olla myös osa muutosta, jonka ansiosta erillistä Reilu kauppa -sertifiointia ei jonain päivänä enää tarvita.

Janne Sivonen

Kirjoittaja on Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toiminnanjohtaja

Elämää Tadžikistanissa

24.05.2012 -

Suomesta käsin katsoessa tuntuu, että Keski-Aasia on jokseenkin unohdettu maailmankolkka. Kun kerroin lähteväni European Voluntary Humanitarian Aid Corps -vapaaehtoisohjelman kautta työskentelemään puoleksi vuodeksi Suomen Punaisen Ristin tukemaan hankkeeseen Tadžikistaniin, sain lähes poikkeuksetta selittää, missä maa sijaitsee. Ja tunnustettakoon: itsekin jouduin tarkistamaan pääkaupungin nimen kartasta.

Myös liikenneyhteydet maahan tukevat käsitystä siitä, että täällä ei liiemmin liiku ulkomaalaisia, ainakaan   avustustyöntekijöiden lisäksi. Pääasiallinen liikenneyhteys Eurooppaan – tai sen puoleen mihin muualle tahansa päin maailmaa – on kaksi kertaa viikossa Istanbuliin lentävä kone. Tullessani maaliskuussa tuntui myös olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että koneet olivat myöhässä Tadžikistanin sääolojen vuoksi.

Eläminen Tadžikistanissa on kuitenkin osoittanut varsin kiinnostavaksi. Ensimmäisen yllätyksen tarjosi pääkaupunki Dushanbe: vaikka kaupunki on asukasmäärältään Helsingin kokoinen, tuntuu se lähinnä leppoisalta pikkukaupungilta. Toki täällä on joukko hallintorakennuksia ja keskiaasialaiselle pääkaupungille tyypillisiä monumentteja, mutta myös paljon vihreää, puistoja ja puiden reunustamia katuja. Kävellen pääsee jo pitkälle, ja pääkatua ylös alas köröttelee joukko johdinautoja, busseja, minibusseja ja epävirallisia autoja, jotka ottavat numerokyltit piiloon aina liikennepoliisien kohdalla. Torilta saa kaikkea maan ja taivaan väliltä: hedelmiä niin tuoreina kuin kuivattuna, pyöreitä ja keskeltä koristeltuja tadžikkileipiä, värikkäitä villasukkia ja käyttötavaroita. Jos mukaan ei lasketa liikennettä – poukkoilevat minibussit ja kadulle syöksyvät jalankulkijat tekevät päivittäisestä työmatka-ajamisesta välillä varsin mielenkiintoista – on kaupungista ja sen asukkaista helppo pitää.

Oikea Tadžikistan löytyy kuitenkin pääkaupungin ulkopuolelta. Tämä Tadžikistan on suurelta osin vuoria, mutkaisia teitä ja vuoristokyliä. Tästä Tadžikistanista löytyy niin maan kauneus kuin haavoittuvuuskin: vuoret eivät tarkoita vain upeita maisemia, vaan myös lumi- ja maanvyöryjen riskiä lukuisissa kylissä. Kauniit kylät ovat samoja, joista lasten täytyy kulkea alas kouluihin pitkin huonokulkuisia vuoristoteitä. Tadžiknaisten värikkäiden mekkojen taakse kätkeytyy myös sukupuolten epätasa-arvoa, tosin vaihdellen alueelta toiselle: siinä kun toisaalla naiset ovat aktiivisesti mukana työelämässä ja vaikkapa kylien päätöksenteossa, toisaalla miehet ja naiset eivät voi kokoontua samoissa tiloissa.

Tämä haavoittuvuus on juuri se syy, miksi Suomen Punainen Risti työskentelee yhdessä Tadžikistanin Punaisen Puolikuun kanssa: vähentääkseen luonnononnettomuuksien riskiä, parantaakseen kylien terveysoloja, tukeakseen kestävien paikallisten ja kansallisen tason auttamisrakenteiden kehittämistä. Toisaalta samat syyt tekevät Tadžikistanissa työskentelystä myös haastavaa: toiminnot lykkääntyvät helposti, kun tiet ovat poikki tai sääolosuhteet estävät kulkemisen. Toisilla alueilla saamme myös jatkuvasti miettiä keinoja, joilla mahdollistaa naisten osallistuminen. Sähköpostiyhteyksiin voi luottaa lähinnä keskustoimistolla, yhteydenpito pääkaupungin ulkopuolelle tapahtuu puhelimitse ja käymällä itse paikan päällä.

Oman haasteensa työskentelyyn tuo myös tasapainoilu kolmen kielen välillä. Maan virallinen ja myös hankkeidemme toteutuksessa käytetty kieli on tadžikki, mutta neuvostoaikojen peruna monet puhuvat myös venäjää. Päivittäinen kommunikaatio toimistolla kulkeekin vaihdellen kolmen, jopa neljän kielen välillä: tadžikkollegat keskenään tadžikkia tai venäjää, suomalaiset keskenään suomea, ja kansainvälisenä kielenä sekaisin englantia ja venäjää, puhujan kielitaidosta riippuen.

Vaikka arki Tadžikistanissa koostuu samoista elementeistä kuin Suomessa – töitä, kieliopintoja, ulkoilua, kotiaskareita – on kenttätyössä tietyt etunsa. Työskentelyn tulokset näkyvät suoremmin, tadžikkollegat tuovat työhön uutta näkökulmaa ja opiskeltua kieltäkin voi joka päivä soveltaa käytäntöön.

                                                                                                                            Terhi Paikkala

Kirjoittaja työskentelee Tadžikistanissa Suomen Punaisen Ristin tukemassa yhteisöryhmien kehityshankkeessa osana European Voluntary Humanitarian Aid Corps –pilottiohjelmaa.

Reilun kaupan edistämisyhdistyksen yksi vuoden 2012 kampanjoista on Keski-Aasia teemalla ‘Lähempänä kuin luulitkaan’. Suurlähettilään blogi avasi kirjoitussarjan, jonka avulla tutustumme tarkemmin Keski-Aasian alueeseen erilaisten ihmisten, tarinoiden ja tapahtumien kautta. Keski-Aasiaan kuuluvat Uzbekistan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Kazakstan. Reilun kaupan myötä näiden maiden köyhille viljelijöille avautuu väylä kehitykseen. Reilun kaupan sertifioimia tuotteita alueelta tulee toistaiseksi vain Kirgisiasta ja Uzbekistanista.  Alueella on enemmänkin tarvetta Reilulle kaupalle pienviljelijöiden ja plantaasien työntekijöiden työ- ja elinolojen parantamiseksi sekä ympäristön hyvinvoinnin kannalta. Potentiaalisia Reilun kaupan tuotteita alueelta olisivat mm. puuvilla sekä erilaiset hedelmät ja pähkinät.

Vapaaehtoisuus tuottaa hyvää Keski-Aasiassa

04.05.2012 -

Vaikka Keski-Aasian maat ovat luonnonvaroiltaan rikkaita, ovat köyhyys ja toistuvat     luonnononnettomuudet osa useiden alueella asuvien ihmisten arkea. Sen jälkeen kun maat itsenäistyivät Neuvostoliitosta, on entisten neuvostotasavaltojen taloudellinen tilanne ja infrastruktuuri heikentynyt. Ihmisten arjessa tämä näkyy puutteellisina terveys- ja koulutuspalveluina sekä ongelmina puhtaan veden ja sähkön saamisessa. Myös maanjäristykset, lumi-, muta- ja maanvyöryt sekä tulvat ja kuivuuskaudet koettelevat Keski-Aasian maita vuosittain.

Suomen Punainen Risti tukee Tadzhikistanissa ja Kirgisiassa – Keski-Aasian kahdessa köyhimmässä maassa – katastrofivalmiutta sekä yhteisöjen terveyttä ja kehitystä parantavia hankkeita. Hankkeita toteutetaan Suomen ulkoministeriön rahoituksella. Lisäksi Tadzhikistanissa on hiljattain aloitettu Euroopan unionin ja ulkoministeriön rahoittama tuberkuloosiohjelma, sillä HIV:n ohella tuberkuloositartuntojen leviäminen on maassa ajankohtainen ja vakava ongelma.

Vaikka luonnonmullistuksia ei kyetä täysin estämään, niiden ihmisille aiheuttamia vahinkoja voidaan lieventää. Tiedostuskampanjat, ensiapukoulutuksien järjestäminen ja evakuointiharjoitukset ovat keinoja vahvistaa kylien katastrofivalmiutta. Vapaaehtoistyön avulla voidaan myös lisätä ihmisten terveystietoja ja ehkäistä tautien leviämistä. Keski-Aasian maissa järjestöjä tarvitaan myös täydentämään viranomaisten työtä erityisesti alueilla, missä terveydenhuollon palveluja ei ole saatavilla.

Esimerkiksi Tadzhikistanissa sadat vapaaehtoiset antavat tärkeän panoksensa Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun työhön, jotta heidän elinpiirinsä terveys ja turvallisuus kohenisi.

Koulutettujen vapaaehtoisten voimin eri puolilla Tadzhikistania etsitään paikallisia ratkaisuja luonnononnettomuuksien ja tautien ennaltaehkäisemiseen. Tulvien ja maanvyörymien estämiseksi on avattu tulvakanavia, vahvistettu jokivalleja ja istutettu vuorenrinteille hedelmäpuita sitomaan maa-ainesta tiukemmin paikoilleen. Punaisen Ristin ja Puolikuun terveysvapaaehtoiset jakavat tietoa tuberkuloosin tartuntatavoista sekä taudin oireista ja sen ehkäisystä. He pyrkivät myös vähentämään sairastuneiden syrjintää kertomalla, että tuberkuloosista voi oikealla hoidolla parantua.

Vapaaehtoisten ansiosta useiden erityisesti syrjäseuduilla sijaitsevien kylien vesipulmat ovat ratkenneet, kun kyliin on rakennettu vesipisteitä. Puhdas vesi on vähentänyt ihmisten sairastumista ripulitauteihin, ja kun vettä ei enää tarvitse kantaa kaukaa, on esimerkiksi kotitaloustöiden hoitaminen ja maanviljelyksen harjoittaminen helpottuneet. Onpa kylissä kerrottu myös, että lasten myöhästely koulusta on vähentynyt, kun heidän ei enää tarvitse osallistua vedenkantopuuhiin!

Kirjoittaja on Krista Brandt, Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen avun suunnittelija, vastuualueena Keski-Aasia.

Keski-Aasiassa työskentelee tällä hetkellä kolme SPR:n avustustyöntekijää, joiden sijoituspaikkana on Tadzikistan.

Lue lisää täältä: http://www.punainenristi.fi/tutustu-punaiseen-ristiin/tyomme-maailmalla

Pienviljelijä ei halua olla pieni

27.04.2012 -

Jos pienviljelijä menestyy ja hänen tilansa koko kasvaa, hän lakkaa olemasta pienviljelijä. Reilun kaupan liikkeen sisällä on joskus pohdittu, pitäisikö parhaiten menestyneet Reilun kaupan viljelijät poistaa sertifioinnin piiristä, jotta tilalle voitaisiin ottaa kaikkein pienimpiä ja köyhimpiä tuottajia. Ratkaisulle on perusteensa, mutta periaatekysymyksenä ajatus on hankala. Itselleni Reilussa kaupassa on kyse pyrkimyksestä oikeudenmukaisuuteen: haluan, että kaikilla ostamieni tuotteiden tekijöillä on mahdollisuus tulla toimeen omalla työllään. Jos perheviljelijä onnistuu työssään, pitäisikö häntä rangaista siitä maksamalla tuotteista hintaa, joka ei kata kestävän tuotannon kustannuksia?

Joskus tuntuu siltä, että kehitysmaiden pienviljelijät nähdään jonkinlaisina pyhimyksinä, jotka pitävät pienviljelijyyttä ja maailman köyhien ruokkimista elämäntehtävänään. Olen tavannut Afrikassa asuessani vähintäänkin satoja pienviljelijöitä, mutta en ole nähnyt ensimmäistäkään viljelijää, jolle pienviljelijänä pysyminen olisi elämäntehtävä. Syy on yksinkertainen: mitä pienempi peltotilkku, sitä vaikeampaa on perheen ruokkiminen, terveydenhoidon varmistaminen ja lasten kouluttaminen. Sen jälkeen kun kaikkein välttämättömimmät perustarpeet on täytetty, perheviljelijällä on myös muita toiveita: hän voi haluta ruohokattonsa tilalle peltikaton, lasit kotinsa ikkunaan, kaivon tilalle vesijohdon ja niin edelleen. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna menestynytkin Reilun kaupan perheviljelijä on köyhä, eivätkä hänen unelmansa ole kohtuuttomia.

Monen teollisuusmaan vaurastuminen käynnistyi aikanaan maataloudesta, ja myös kehitysmaiden pienviljelijöissä piilee valtava potentiaali. Kun pienviljelijä menestyy, hän pystyy tarjoamaan lapsilleen hyvän koulutuksen. Koulutettu jälkipolvi hyödyntää yleensä yhteiskuntaa myös maataloussektorin ulkopuolella.

Pienviljelijän menestyksen tiellä on usein rahoituksen puute: pienviljelijä ei saa liiketoimintansa kehittämiseen lainaa – tai jos saa, lainaehdot ovat köyhälle kohtuuttoman kalliit. Reilun kaupan kansainvälinen kattojärjestö Fairtrade International on lähtenyt ratkomaan ongelmaa Grameen Foundationin ja Incofin Investment Managementin kanssa. Kolmikon yhteistyön tuloksena alkuviikosta lanseerattiin maailman ensimmäinen pienviljelijöille mikrolainoja myöntävä sijoitusrahasto. Mikrolainoja myönnetään Reilu kauppa -sertifioiduille tai sellaiseksi pyrkiville viljelijäyhteisöille, ja niitä voidaan käyttää esimerkiksi tilojen tekniikan ja laitteiden uusimiseen. Kun yhteisöillä on mahdollisuus kehittää tuotantoaan, pienestäkin voi tulla suuri. Ei ehkä yhdellä harppauksella, mutta suunta on kuitenkin oikea.

Kirjoittaja on Janne Sivonen, Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toiminnanjohtaja

Tuntematon Keski-Aasia matkalla kohti kestävää kehitystä

21.03.2012 -
Tuula Yrjölä Ashgabatin moskeijan edessä

Moni tietää Mannerheimin matkustaneen ratsain Keski-Aasian halki Kiinaan, mutta nykypäivän Keski-Aasia on suomalaisille melko tuntematon maailmankolkka. Kuitenkin suora lento vaikkapa Helsingistä Kazakstanin pääkaupunkiin Astanaan kestäisi vain noin 4,5 tuntia. Toistaiseksi Keski-Aasiaan ei Suomesta suoraan pääse, eikä liioin kovin helposti yhdestä Keski-Aasian maasta toiseen.

Suunnitelmat kukoistavasta alueellisesta yhteistyöstä (joka osaltaan tukisi myös Keski-Aasian eteläisen naapurin Afganistanin tilanteen vakauttamista) odottavat toistaiseksi vielä toteutumistaan. Monella muullakin tapaa 20 vuotta sitten Neuvostoliitosta itsenäistyneet valtiot ovat vielä positiivisen kehityskaaren alkupäässä –  potentiaalia on runsaasti, mutta ratkaisumalleja olisi ensin löydettävä moninaisiin poliittisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen haasteisiin.

Alueen maissa toimii joitakin suomalaisyrityksiä ja kansalaisjärjestöjä, eniten Kazakstanissa, jossa Suomella on suurlähetystökin. Astanan edustustomme vastaa myös Kirgisiasta. Suhteet Tadzhikistaniin, Turkmenistaniin ja Uzbekistaniin hoituvat Helsingistä käsin kiertävän suurlähettilään toimesta. Suomen suhteet kaikkiin näihin maihin ovat tiivistymässä. Kazakstanin kohdalla kyse on kaupan kasvusta, muihin neljään maahan kiinnostusta löytyy lähinnä joiltakin erikoisalojen yrityksiltä.

Suhdekehityksen moottorina on ulkoministeriön alueellinen kehitysyhteistyön puiteohjelma, Laajemman Euroopan aloite (Wider Europe Initiative, WEI), jonka perusteella Suomi on lisännyt huomattavasti hanketoimintaa Keski-Aasiassa vuodesta 2009 lähtien. Osana hallituksen vastavalmistunutta kehityspoliittista toimintaohjelmaa, valmisteilla on WEI:lle jatkoa vuodesta 2013 eteenpäin. Odotettavissa on, että toimintaa kohdennetaan entistä enemmän juuri Keski-Aasiaan, ja siellä alueen kahteen köyhimpään maahan Kirgisiaan ja Tadzhikistaniin.

Energia- ja mineraalivarannoiltaan rikas Keski-Aasian alue oli suurvaltojen pelikenttänä jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Venäjän ja brittiläisen imperiumin ”suuri peli” päättyi Keski-Aasian sulauttamiseen osaksi Venäjän keisarikuntaa ja sittemmin Neuvostoliittoa. Neuvostoliiton perinnöllä on edelleen vahva vaikutus. On kuitenkin väärin yleistää, sillä Keski-Aasian viisi maata eroavat toisistaan monin tavoin.

Kukin maa rakentaa vielä kansallista identiteettiään ja hakee omaa poliittisen vakauden ja talouskasvun tietään. Kansainvälisen yhteisön jäseninä, jotka kaikki kuuluvat sekä YK:hon että Etyjiin, valtioita patistetaan kohti demokratiaa ja oikeusvaltiota, ja esimerkiksi EU toivoo niiden kansalaisyhteiskuntien kehittyvän.

Tänä päivänä alueella vaikuttavat EU:n ja Venäjän lisäksi mm. Kiina, Yhdysvallat ja Turkki. Kaikkia kiinnostavat Kazakstanin ja Turkmenistanin mittavat öljy- ja maakaasuvarat. Uzbekistan on yksi maailman suurimpia kullan ja uraanin tuottajia. Tadzhikistanilla ja Kirgisialla on hallussaan alueen vesi. Epätasainen luonnonvarojen jakautuminen, erityisesti kiistat Amu Darya ja Syr Darya-jokien veden käytöstä, ovat valitettavasti aiheuttaneet vakavia jännitteitä ylä- ja alajuoksun maiden välillä.

Neuvostoajalla luodut keinotekoiset rajat ja Neuvostoliiton harjoittama hajota ja hallitse -politiikka ovat puolestaan omiaan aiheuttamaan poliittisia jännitteitä maiden välillä ja kansallisten ryhmien välillä niiden sisällä. Maat kärsivät myös mittavista ympäristöongelmista ja ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt niiden ekologiseen tasapainoon – kuivuus, tulvat, maanvyörymät ja maaperän köyhtyminen vaikeuttavat mm. maanviljelystä. Lisäksi alue on maanjäristysherkkää.

Afganistanin tilanne heijastuu Keski-Aasian maihin paitsi epävakautena ja ääri-islamilaisuuden leviämisen pelkona, myös USA:n ja sen liittolaisten tarpeena taata sotilasmateriaalin kuljetusreitit ja tukikohdat Afganistanin lähinaapurustossa. ISAF-joukkojen suunniteltu vetäytyminen Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä tarjoaa Keski-Aasian maille mahdollisuuden rakentaa sellaista tie- ja muuta infrastruktuuria, joka jatkossa edistää alueellisen kaupan edellytyksiä – jos maat itse tarttuvat tilaisuuteen ja lisäävät keskinäistä kanssakäymistään.

Suomen on tärkeä seurata Keski-Aasian kehitystä. Keski-Aasian maatkin ovat kiinnostuneita vilkastuttamaan suhteitaan Suomeen kaikilla tasoilla. Tämä on hyvä lähtökohta sille, että kannamme oman kortemme kekoon ja tuemme näiden vielä nuorten itsenäisten valtioiden kehitystä kohti kestävää kehitystä ja yleismaailmallisia arvoja.

Tuula Yrjölä
Suomen kiertävä suurlähettiläs Keski-Aasiassa

Ulkoministeriön yhteystiedot

Reilun kaupan edistämisyhdistyksen yksi vuoden 2012 kampanjoista on Keski-Aasia teemalla ’Lähempänä kuin luulitkaan’. Suurlähettilään blogi avaa kirjoitussarjan, jonka avulla tutustumme tarkemmin Keski-Aasian alueeseen erilaisten ihmisten, tarinoiden ja tapahtumien kautta. Reilun kaupan sertifioimia tuotteita alueelta tulee toistaiseksi vain Kirgisiasta ja Uzbekistanista.  Alueella on enemmänkin tarvetta Reilulle kaupalle pienviljelijöiden ja plantaasien työntekijöiden työ- ja elinolojen parantamiseksi sekä ympäristön hyvinvoinnin kannalta. Potentiaalisia Reilun kaupan tuotteita alueelta olisivat mm. puuvilla sekä erilaiset hedelmät ja pähkinät.

Unelmaduunissa

22.02.2012 -

Usein meiltä toimistolaisilta kysytään, että mitä te siellä Reilussa kaupassa oikein teette, ”kun te kerran ette myy niitä tuotteita”. Kysymys on oikein hyvä, sillä monenlaistahan täällä tehdään – ja tietenkin paljon asioita, jotka eivät näy ulospäin. Pähkinänkuoressa kaikki toimintamme tähtää siihen, että kehitysmaiden viljelijät saisivat mahdollisimman paljon lisätuloja Reilusta kaupasta ja pystyisivät niiden turvin kehittämään itseään ja yhteisöitään.

Reilua kauppaa edistää Suomessa työkseen 12 henkilöä. Yhdistys toimii kolmessa tiimissä: Asiakkuustiimi mahdollistaa Reilun kaupan tuotteiden monipuolisen valikoiman Suomen markkinoilla tekemällä yhteistyötä yritysten, kaupparyhmien ja maahantuojien kanssa. Samalla varmistetaan, että markkinoille tulevat tuotteet täyttävät kansainvälisten Reilun kaupan kriteerien vaatimukset. Viestintä- ja markkinointitiimin tehtävänä on Reiluun kauppaan liittyvä tiedotus- ja kampanjointityö. Tiimi on onnistunut työssään silloin, kun yhä useammat suomalaiset kuluttajat ja yhteisöt, kuten kaupungit ja seurakunnat, tietävät miksi Reilua kauppaa tarvitaan ja haluavat arjessaan tehdä pienen valinnan kehitysmaiden ihmisten toimeentulon puolesta. Hallintotiimi puolestaan vastaa siitä, että toimiston arki sujuu. Tiimi huolehtii siitä, että yhdistyksen raha-asiat ovat kunnossa ja yhteydenotot toimistolle ohjataan oikealle henkilöille – ja että esimerkiksi meille viikoittain tulevat kymmenet materiaalitilaukset lähtevät tilaajalle ajallaan ja tehokkaasti.

Kurkistetaanpa sitten tavalliseen, helmikuiseen työpäivään. Työskentelen yhdistyksen viestintä- ja markkinointitiimissä projektisuunnittelijana, ja teen töitä Reilun kaupan kaupunki -hankkeen sekä muiden kampanjoidemme parissa.

Aamupäivällä kokoustetaan: lyödään lukkoon maaliskuun Gastro-messuille osallistumiseen liittyviä yksityiskohtia ja suunnitellaan sitä, miten voisimme tarjota Facebook-faneillemme entistä enemmän sellaista sisältöä, josta he ovat kiinnostuneita. Lyömme myös kollegan kanssa viisaat päät yhteen ja mietimme, miten voimme aktiiveille suunnatulla toimintaoppaalla saada Suomen Reilun kaupan kaupunkien määrän villiin kasvuun. Iltapäivällä puolestaan istutaan alas suunnittelemaan lokakuulle ajoittuvaa Reilun kaupan viljelijän Suomen-kiertuetta: mitkä olisivat uudenlaisia ja kiinnostavia vierailukohteita viljelijälle?

Kokousten välissä suunnittelen kampanjabannereita, vastaan reiluista raaka-aineista koottujen reseptien valokuvausta käsitteleviin sähköposteihin ja vapaaehtoisen kaupunkiaktiivin kysymyksiin, kirjoitan Keski-Aasiaan liittyvää infotekstiä sekä viimeistelen Reilun kaupan puusta valmistettuja huonekaluja käsittelevän uutisen.

Samaan aikaan myös viereisissä huoneissa työskennellään kuumeisesti. Meneillään on tilastointia ja taulukointia, tiedonkeruuta ja opastamista. Toimistolla etsitään Keski-Aasiassa asuvia suomalaisia tai Suomessa asuvia keski-aasialaisia avuksi viestintähankkeeseen, keskustellaan kansainvälisten kollegoiden kanssa sertifiointimerkin käyttöä säätelevistä ohjeista ja järjestellään Reilua kauppaa valvovan FLO-Certin vierailua Suomeen.

Samaan aikaan toisaalla tutkitaan kuntien ja kaupunkien hankintayksiköitä tulossa olevaa suurta postitusta varten, pohditaan verkkosivujen tuotehaun kategorioita, autetaan virolaista jälleenmyyjää löytämään kaipaamaansa Reilun kaupan tuotetta myyntiin sekä neuvotaan uutta Reilun kaupan tuotetta suunnittelevaa yritystä sopimus- ja saatavuusasioissa. Ideointiakin on meneillään: toimistolaisten voimin suunnitellaan käyntikorttia reiluja tuotteita myyvien nettikauppojen käyttöön, ja muuan reilun työpaikan apuna visioidaan Reilun kaupan näkymistä heidän kestävän kehityksen päivässään.

Kun työpäivä on ohi ja on aika lähteä kotiin, ei voi kuin todeta, että olen onnekas saadessani tehdä tätä merkityksellistä työtä. Voisi jopa sanoa, että unelmaduunia.

Saara Manelius. Kirjoittaja työskentelee Reilun kaupan edistämisyhdistyksessä projektisuunnittelijana.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.