Skip to content

Hitaasti syttynyt rakkaus

02.03.2010 -

Kun kävin koulua – Nooan aikana, siltä ainakin tuntuu nykyajan koulua katsellessa – tyttöjen oli pakko käydä käsityö- ja kotitaloustunneilla. Pojilla niitä vastasivat tekniset työt ja fysiikan laboratorioharjoitukset, eikä kumpaankaan suuntaan ollut mahdollista joustaa. Minusta tämä oli verinen vääryys. Inhosin teini-iässä kutomista, ompelua, ruoanlaittoa ja kaikista eniten sitä itsestäänselvyyttä, millä tytöt pantiin näitä askareita tekemään. Kaipasin sorvin ja kolvin ja sähkökapistusten ääreen.

Vääryys vallitsi myös ulkoliikunnassa. Tytöt eivät saaneet pelata jääkiekkoa eivätkä jalkapalloa. Olisin ilomielin vaihtanut kaunoluistelun lätkään, mutta jalkapalloilun menetys ei surettanut. Jalkapallossa juostiin koko ajan suuren kentän laidasta laitaan, ja juoksu oli heikko kohtani. Katsojanakaan en ymmärtänyt jalkapallon lumoa. Kaikki tapahtui niin hitaasti. Toista oli jääkiekko. Seurasin muiden kanssa sydän syrjälläni Suomen joukkueen menestystä MM-kisoissa ja tunsin omien ja vieraiden vakipelaajien nimet ja naamat. Aina olivat edellä Neuvostoliitto ja Tsekkoslovakia ja yleensä myös Ruotsi, mutta toivo eli viimeiseen saakka.

Aikuisena pääsin irti sukupuolirajoitteista. Aviomiehelläni oli terve käsitys työnjaosta: se tekee, joka tekemisestä nauttii. Niinpä minä vastaan kodin elektroniikasta ja hallitsen työkalupakkia, tapetoin, maalaan, kokoan huonekalut, säädän saranat ja rappaan putoavat kaakelit takaisin paikalleen. Ajokortiton mieheni istuu tyytyväisenä vieressä, kun minä ajan rakasta autoani, eikä hän uneksisikaan neuvovansa minua.

Aikuistuminen ja mieheni saivat yhdessä minut muuttamaan suhdettani jalkapalloon. Jääkiekko lakkasi kiinnostamasta, kun pelit kävivät väkivaltaisiksi. Pyöräilyn harrastajana seurasin pyöräkisoja siihen asti kunnes doping pilasi pitkät ajot. Pysyväksi rakkaudeksi onkin noussut yllättäen jalkapallo. Mieheni katseli innokkaasti televisiosta Englannin, Saksan ja Espanjan liigojen otteluita, ja löysin itseni hänen seurastaan. Nuoruuden kärsimättömyys oli poissa ja ymmärsin jalkapallon hienouden ja jännittävyyden. Arvostin sitä, että tuomarit pitivät pelin kentällä puhtaana ja reiluna, vaikka katsomoissa saatettiin rähistä. Upeinta oli päästä seuraamaan ottelua todellisten fanien kanssa. Olimme Italiassa kesällä 2006, kun maa voitti maailmancupin, ja jännityksen ja juhlan hetket jäivät ikuisesti muistoihin.

Miesten pelien lisäksi seuraan naisten sarjoja aina kun niitä näytetään. Naisten jalkapalloa on jopa kiinnostavampi katsoa, kun tilanteita syntyy enemmän eivätkä aggressiot kuohu yli. Hyvin amatöörimäistä mutta sitäkin hauskempaa palloilua on tarjolla Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, jossa osanottajat pelaavat perinteisen ottelun Suomi – muu maailma.

Mieheni on ollut kerran kirjallisissa pallokahakoissa mukana, ja viime kesänä pääsin itsekin laukkaamaan nurmella pallon perässä. Tajusin, ettei mikään voita sitä, että kokee sisältäpäin tämän pelin hurman ja yhteishengen, liikkumisen riemun ja suuret tunteet. Tajusin, että kun toimii joukkueessa, urheiluun sisältyvä kilpailun tunne kevenee. Toki voittoa yritetään, mutta suurin ilo tulee yhteispelistä. Sooloilulle ei ole sijaa, vaan kaikki ovat tärkeitä. Tätähän täytyy jatkaa. Tänä keväänä kun lumet sulavat, tai ensi vuonna, joskus, ennen rollaattoria, varmasti! Ja yhtä varmasti reilussa pelissä kentällä pyörii Reilun kaupan pallo…

Kirjoittaja Reilun kaupan lähettiläs Virpi Hämeen-Anttila


Bookmark and Share

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: