Skip to content

Koulunkäynnistä

03.09.2010 -
tags:

En muista vanhempieni vieneen minua kouluun, vaikka isäni kouluttikin kaikki lapsensa ja kannusti kaikkia vanhempia tekemään samoin. Eräänä yönä kuulin äitini kertovan isälle, että minun oli aika aloittaa koulunkäynti, ja seuraavana aamuna kysyin naapurinpojalta, voisinko kävellä hänen kanssaan yhtä matkaa kouluun. Hänelle se sopi.
Pojan nimi oli Israel, ja hän oli minua paljon vanhempi ja isompi, joten häneltä saisin turvaa toisia lapsia vastaan, jos he yrittäisivät kiusata minua koulumatkalla.

Seuraavana aamuna heräsin samaan aikaan kuin tavallisesti, päivinä jolloin leikin kotitekoisilla leluillani pihalla. Sen sijaan kuitenkin juoksin Israelin luokse ja lähdin yhtä matkaa hänen kanssaan kouluun. Olin täysin valmistautumaton koulunkäyntiin. Päälläni minulla oli vain likainen arkipaitani, jossa yleensä leikin kotosalla, eikä minulla ollut jalassani housuja tai kenkiä (itse asiassa en edes omistanut kumpiakaan!). Minulla ei ollut mukanani kyniä, kirjoja tai eväitä, mutta olin vakaasti päättänyt aloittaa koulunkäynnin. Toisin sanoen, olin livistänyt kotoa, ja tiesin, että minua rangaistaisiin, kun palaisin illalla kotiin.

Kävelimme kuuden kilometrin matkan kouluun. Se oli kirkon koulu – kirkkosali toimi luokkahuoneena, ja opettajalla oli myös uskonnollisia tehtäviä. Yllättävää kyllä, minut otettiin koulussa hyvin vastaan ja olin jopa paremmin pukeutunut kuin suurin osa muista koululaisista. Me kaikki oppilaat, nuoret ja vanhat, vasta-alkajat ja pidempään koulua käyneet, istuimme samassa luokkahuoneessa ja opiskelimme samoja asioita. Lounasaikaan Israel ystävineen kutsui minut jakamaan heidän eväänsä, mistä olin kiitollinen, koulu kun ei tarjonnut lounasta.

Kuten olin aavistanutkin, minua oli päätetty rangaista, kun illalla palasin kotiin. Onneksi äiti kuitenkin ensin kysyi, miksi karkasin ja missä olin koko päivän viettänyt. Kerroin äidille totuuden, mutta hän ei uskonut, vaan tarkasti vielä tarinani Israelin äidiltä, joka oli aamulla nähnyt meidän lähtevän.
Seuraavana aamuna minut valmisteltiin kunnolla kouluun lähtöä varten. Kirjoja ja kyniä en kuitenkaan tarvinnut, sillä kirjoittamista harjoiteltiin piirtämällä maahan, banaaninlehtiin tai omiin reisiimme.

Luokkahuoneessa ei ollut muuta kalustusta kuin opettajan pöytä ja pieni liitutaulu. Kun olin viikon verran käynyt koulua, väsyin pitkään koulumatkaan ja olisin halunnut jäädä kotiin leikkimään, mutta vanhempani pakottivat minut kouluun. Siitä lähtien en ole koskaan ollut liian väsynyt kouluttautuakseni.

Kirjoittaja ugandalainen Reilun kaupan kahvin tuottaja Yorokamu Abainenamar

Bookmark and Share

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: