Skip to content

Osuuskuntaliikeen varhaiset vuodet

04.10.2010 -

Ollessani lapsi isäni työskenteli kunnan hallintopäällikkönä. Hän oli saavuttanut asemansa kovalla työnteolla, ja kouluakin hän oli käynyt parin luokan verran joitakin vuosia ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Hän oli siis paljon valistuneempi kuin useimmat työtoverinsa.

Tuolloin kolonialistihallitus painosti ihmisiä viljelemään kahvia, sillä kahvi oli niin sanottu ”rahakasvi”, jonka viljely oli tuottoisaa. Niinpä eräs isäni tehtävistä oli varmistaa, että jokaisella hänen alueellaan asuvalla perheellä oli vähintään 50 kahvipuuta.

Isäni heräsi aikaisin aamulla ja työskenteli ensiksi kahviviljelmällään (jossa kasvatettiin myös banaania), ennen kuin pääsi aloittamaan varsinaiset työtehtävänsä. Isälläni ei ollut kelloa, jonka mukaan hän olisi tiennyt, milloin pitää aloittaa jokin kokous tai milloin sellaiseen pitää osallistua. Muistan hänen katsoneen aurinkoon ja todenneen kellon olevan yhdeksän, jolloin oli aika valmistautua lähtemään kokoukseen.

Mikäli siis asuu seudulla, jossa voi nähdä auringon nousevan ja laskevan samaan suuntaan joka päivä, ei voi erehtyä ajasta! Myös kukon kiekuminen toimii kellona.

Kahvinviljelyn lisääntyminen tuottikin tuloja syrjäisen kotiseutuni talouksille. Motivoituneet vanhemmat käyttivät lisätienestit lastensa koulumaksuihin, ja niin osa meistä pystyi jatkamaan koulunkäyntiä. Kahvinostajat olivat pääasiassa yksityisiä aasialaisia kauppiaita, jotka yrittivät toisinaan huijata lukutaidottomia pienviljelijöitä.

Osuuskuntaliike, jonka kolonialistinen hallinto oli vuodesta 1913 saakka yrittänyt tukahduttaa, nosti nyt päätään taistelussa kaupankäynnin epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Taisteluun liittyi myös paikallisia kansallismielisiä toimijoita, joiden päämääränä oli itsenäistyminen brittien imperialistihallinnosta. Lopulta 1950-luvun puolivälissä osuuskuntien sallittiin organisoitua ja toimia vapaasti vuoden 1946 osuuskuntayhteisösäädöksen nojalla, jonka toimeenpanoa ei ollut sallittu yli kymmeneen vuoteen.

Osuuskuntatoiminnan vapautuminen herätti pienviljelijöiden ja paikallispoliitikkojen keskuudessa innostusta, sillä se tulkittiin saavutuksena matkalla kohti itsehallintoa. Kaikkia viljelijöitä kannustettiin muodostamaan omalle kotiseudulleen osuuskuntia tai liittymään jäseniksi olemassa oleviin osuuskuntiin.

Isäni toimi alueemme osuuskunnan johtokunnassa. Huolimatta siitä, että monet osuuskuntien johtajista eivät osanneet lukea, he toimivat osuuskuntansa palveluksessa luotettavasti, sitoutuneisuudella ja täysin puolueettomasti. Heille opetettiin osuuskuntatoiminnan, demokraattisen päätöksenteon, johtajuuden, johtokuntatyöskentelyn ja kokoustekniikan perusperiaatteet.

Osuuskunnan kirjanpitäjälle puolestaan opetettiin asiakirjojen laatimisen ja kirjanpidon perusteet. Kaksi viikoittain vaihtuvaa johtokunnan jäsentä toimi öisin myös kahvivarastolla vartijana. Kukaan johtokunnan jäsenistä ei saanut palkkaa tai muuta rahallista korvausta työstään.

Osuuskunta toimi käytännössä seuraavaan tapaan: Yksittäinen viljelijä toi kahvinsa osuuskunnan varastolle, jossa se tarkastettiin, punnittiin ja lopulta vastaanotettiin varastoitavaksi. Viljelijä sai kuitin kahvitoimituksensa painosta, muttei maksua. Kun varastossa oli kahvia tarpeellinen määrä, kirjanpitäjä tilasi osuuskuntien liitolta kuljetuksen kahville.

Osuuskuntien liitto oli vastuussa kahvin keräämisestä ja kibooko-kahvin erottelusta kustakin osuuskunnasta. (Kibooko tarkoittaa joko kuivattua kirsikkaa tai ruumiillista kuritusta. Nimi juontaa juurensa kolonialistihallinnon käytäntöön kurittaa niitä viljelijöitä, jotka eivät huolehtineet kahviviljelmästään tarpeeksi hyvin.) Erottelun jälkeen liitto myi puhdistetun kahvin ja lähetti tuoton osuuskuntiin, jotka puolestaan maksoivat kullekin viljelijälle tämän osuuden. Tämä järjestelmä takasi tuottajille tietyn hinnan kahvista ja suojeli heitä yksittäisten ostajien hyväksikäyttöyrityksiltä.

Pian osuuskunnista tuli ensisijaisia keskuksia viljelijöiden koulutukselle, ja ne toimivat eturintamana syrjäseutujen kehitykselle. Ei ole yllättävää, että useimmat syrjäseuduilla asuvista perheistä maksoivat lastensa koulutuksen osuuskuntien kautta ansaituilla kahvin, puuvillan ja tupakan myyntituloilla.

Myöskään se ei ole yllättävää, että itsenäistymisen jälkeen muodostettu hallitus koostui syrjäisiltä seuduilta tulevien jäsenten sekä hallinnollisten virkamiesten osalta pitkälti osuuskuntaliikkeen jäsenistä. Kahvintuottajien johtajat saivat vallanjaossa suuremman osuuden, sillä heidän osuuskuntansa olivat taloudellisesti vahvempia ja paremmin järjestäytyneitä kuin muiden tuotteiden viljelijöiden osuuskunnat. Kahvista saadut tulot ovat olleet tärkeitä koulutuksemme ja elämänlaadun paranemisen kannalta.

Kirjoittaja ugandalainen Reilun kaupan kahvin tuottaja Yorokamu Abainenamar.


Bookmark and Share

Kommentointi on suljettu.