Skip to content

Afrikkalaisia lapsuusmuistoja

11.10.2010 -

Aina kun matkustan Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, minua kiehtoo tapa, jolla lapsia kohdellaan ja miten heitä kunnioitetaan. Koska eurooppalaiset perheet ovat paljon pienempiä kuin meidän afrikkalaiset perheemme, lapset samaistuvat nuorina enemmän ydinperheeseensä. Heidät tavallaan ”suljetaan” perheen sisälle sillä huolenpidolla, jota he saavat vanhemmiltaan.

Lapset saavat lähes kaiken valmiina kaupoista – ruuan, vaatteet, leikkikalut, pelit, polkupyörät ja muut välttämättömyydet. Vastuu näiden asioiden hankkimisesta kuuluu vanhemmille, ja niinpä lapset oppivatkin pyytämään vanhemmilta, mitä kulloinkin haluavat, ja pyytämään heiltä lupaa tehdä jotakin tai leikkiä tavaroillaan.

Kun ajattelen omaa lapsuuttani ja vertaan sitä eurooppalaisten nykylasten elämään, minusta tuntuu että heidän elämäntapansa olisi tylsistyttänyt minua. Meidän ydinperheessämme oli kahdeksan lasta, ja lisäksi laajennettuun perheeseemme kuului suuri joukko muita sukulaisia ja naapureita (jotka myös olivat meille sukua).

Voitte vain kuvitella, miten paljon lapsia tällaiseen suurperheeseen kuului. Tunne siitä, että kuuluimme johonkin ja olimme turvassa, oli voimakas – kenties juuri suuren lukumäärämme vuoksi! Kunhan meillä oli ruokaa ja katto pään päällä, olimme tyytyväisiä siihen, mitä meillä oli.

Me lapset kehittelimme omia pelejä ja nautimme niistä. Kaikki lelut olivat mielikuvituksemme tuotetta: autot, jalkapallot, polkupyörät ja soittimet. Oli palkitsevaa, kun ensin kuvittelin mielessäni auton ulkomuodon, seuraavana päivänä käytin muutaman tunnin raaka-aineiden keräämiseen, rakensin auton ja lopulta pääsin leikkimään sillä.

Toisin kuin eurooppalaisvanhempien tapauksessa, vanhempieni ei olisi ollut mitään järkeä kieltää minulta rangaistuksena näillä leluilla leikkimistä, olisinhan vain rakentanut uusia tilalle, jos he moista olisivat yrittäneet. Sen sijaan toisinaan, kun työnjälki oli hyvää, vanhempani ihastelivat tekemiäni leluja.

Eräs jännittävistä leikeistä oli alastulo jyrkkää rinnettä banaaninlehdellä laskien. Tämä oli vaarallinen, mutta kiinnostava leikki, jota paikallisella kielellä kutsuttiin gogoroksi. Erityisen paljon rohkeutta leikki vaati silloin, kun mukana lehdellä oli viidestä kymmeneen lasta. Leikki oli erityisesti poikien mieleen, mutta toisinaan myös muutamat uskaliaat pikkutytöt osallistuivat siihen.

Ensin raivasimme tieltämme pensaikon ja saimme aikaan noin metrin levyisen ja 50–80 metriä pitkän radan alas rinnettä. Sitten leikkasimme itsellemme ajoneuvoksi 6–8 metriä pitkän banaaninlehden. Tämä kulkuneuvo oli tarpeeksi vankka kuljettamaan niin monta meistä kuin lehdelle mahtui.

Tämä ajokki kiskottiin sitten radan yläpäähän, ja nuorimmat lapset työnsivät meidät vauhtiin alas rinnettä. Banaaninlehtivaunussamme ei ollut ohjauspyörää eikä jarruja. Ohjasimme käsillämme banaaninlehteä, kun se hallitsemattomasti lisäsi ja lisäsi nopeuttaan rinteessä. Paljaat jalkamme puolestaan toimittivat jarrujen virkaa.

Näistä hallintayrityksistä huolimatta leikki päättyi aina suureen törmäykseen reitin lopussa, jonne olimme rakentaneet maavallin vauhdin pysäyttämiseksi. Äkkijarrutuksen voima riitti heittämään meidät banaaninlehdeltä, ja takana istuvat matkustajat kirjaimellisesti lensivät edessä istuvien ”ohjaajien” ylitse – mikä oli iso osa leikin hauskuutta! Banaaninlehden raahaaminen takaisin rinteen yläpäähän puolestaan ei ollut hauskaa, mutta tiimityö teki siitä kuitenkin helppoa.


Kirjoittaja ugandalainen Reilun kaupan kahvin tuottaja Yorokamu Abainenamar.


Bookmark and Share

Kommentointi on suljettu.