Skip to content

Vielä Reilumman kaupan jäljillä

25.05.2012 -

Osallistuin eilen Johan Erhstedtin ja Mervi Leppäkorven toimittaman Reilumman kaupan jäljillä-kirjan julkistamistilaisuuteen. Kirja tarkastelee lähinnä Reilua kauppa -sertifiointia ja muita reilun kaupan aloitteita kriittisestä näkökulmasta. Useimpia kirjan artikkeleita yhdistää ajatus siitä, että tällaiset aloitteet eivät riitä, sillä ne pyrkivät muuttamaan asioita paremmaksi vallitsevan talousjärjestelmän sisältä käsin.

Kirjoittajat näkevät kapitalistisessa markkinataloudessa ongelmia, jotka vaativat radikaalimpaa uudistamista. Koska Reilu kauppa ei tähän pysty, kirjassa hahmotellaan vaihtoehtoisia tapoja epätasa-arvoisten valtasuhteiden muuttamiseksi.

Reilua kauppaa on kritisoitu ennenkin sekä radikalismin puutteesta että liiasta radikalismista. Yleensä kritiikin suunta riippuu siitä, miten sen esittäjä suhtautuu vapaakaupan mahdollisuuksiin lisätä ihmisten hyvinvointia. Puhtaan vapaakaupan puolustaja näkee Reilun kaupan esteenä, joka häiritsee vapaakaupan mahdollisuuksia lisätä vaurautta. Päinvastainen kritiikki lähtee siitä, ettei Reilu kauppa muuta vallitsevaa talousjärjestelmää riittävästi, tai se jopa ylläpitää sitä.

Valtavirta — ja mielestäni myöskin Reilu kauppa – tasapainottelee kahden ääripään välissä. Nykyinen talousjärjestelmä ei poista globaalia köyhyyttä automaattisesti, mutta kansainvälisellä kaupalla voi olla tärkeä rooli köyhyyden vastaisessa taistelussa. Jos näin on, niin Reilu kauppa on yksi muttei kuitenkaan ainoa resepti maailman muuttamiseksi. Kehitysmaiden näkökulmasta kansainväliseen kauppaan tarvitaan kuluttajavetoisen Reilun kaupan lisäksi myös sellaisia muutoksia, joita voidaan saada aikaiseksi vain lainsäädännöllä ja valtioiden välisellä sopimisella.

Kirjassa hahmotellut ruohonjuuritasolta lähtevät rakennemuutokset ovat suurempia, ja kansainvälisellä kaupalla on kirjoittajien ajattelussa paljon vähäisempi rooli globaalin köyhyyden poistamisessa. Siksi Reilulla kaupalla – tai kansainvälisellä kaupalla ylipäätään – ei voida saavuttaa kaikkia niitä muutoksia, joita kirjassa perätään.

Kirjasta ei oikein ilmene, ettei Reilu kauppa ole itsekään asettanut monia kirjoittajien hahmottelemia muutoksia tavoitteekseen. Silti on aina paikallaan kysyä, ovatko Reilun kaupan itselleen asettamat tavoitteet oikeita ja oikean kokoisia. Ovatko hyödyt tarpeeksi suuria? Toteutuvatko ne? Pitäisikö Reilun kaupan pyrkiä myös laajempiin rakennemuutoksiin? Voisiko Reilu kauppa olla ”vallankumouksellisempi”?

Reilussa kaupassa on kyse kuluttamalla vaikuttamisessa, ja kirja osoittaa varsin hyvin, että kuluttamalla vaikuttamisella on rajansa. Sillä voi saada aikaan suuria asioita, mutta vallankumouksia ei tehdä pelkästään banaaneja ostamalla. Reilun kaupan menestys perustuu siihen, että sillä pyritään muuttamaan juuri niitä asioita, joihin kuluttamalla on mahdollista ja tehokasta vaikuttaa. Maailmaa voi muuttaa myös ostos kerrallaan, mutta lompakolla äänestämällä ei voi pelastaa koko maailmaa.

Dosentti Teppo Eskelisen takakansisitaatin mukaan kirjassa ei ole kyse reilun kaupan idean kritiikistä, vaan instituution sparrauksesta. Kirjan lopussa onkin ajattelemisen aihetta antavia suosituksia reilun kaupan kehittämiseksi. Tässä oma tiivistelmäni kirjan suosituksista sekä joitakin kommentteja niihin:

1) Reilun kaupan liikkeen on myönnettävä rajallisuutensa ja se, ettei kyse ole valmiista ja lopullisesta ratkaisusta.
Olen kirjoittajien kanssa samaa mieltä. Järjestelmä ei tarjoa eikä se saa tarjota itseään valmiina ratkaisuna kaikkiin maailman ongelmiin. Se ei saa tarjota itseään valmiina ja lopullisena ratkaisuna edes niihin ongelmiin joita se pyrkii korjaamaan, sillä mikään yksittäinen aloite maailman muuttamiseksi ei ole koskaan täydellinen tai valmis. Sitä täytyy kehittää ja aiemmista kokemuksista on otettava opiksi.

Kirjan kvinoa-artikkeli on hyvä esimerkki tästä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Reilun kaupan kvinoan takuuhinnan tarkistamisen viivästyminen, joka vaikeutti merkittävästi bolivialaisten kvinoantuottajien tilannetta. Nyt takuuhintaa on nostettu ja viivästyksen taustalla oleviin ympäristöongelmiin on puututtu. On liian aikaista sanoa, ovatko esimerkiksi ympäristön tilan parantamiseen tähtäävät uudistukset vielä riittäviä. Seuraava askel on kerätä niistä kokemuksia, ja sen jälkeen uudistuksia tulee tarvittaessa jatkaa.

On myös syytä pohtia takuuhintatarkistuksen viivästymisen syitä. Olisiko volyymeiltaan varsin pieni Reilun kaupan tuote voinut jäädä nopean kasvun aikana suurempien tuotteiden ja tuottajaryhmien uudistustarpeiden jalkoihin? En tiedä onko näin käynyt, mutta on selvää että näin ei ainakaan saisi käydä. Kasvun tulee olla hallittua.

2) Reilu kauppa -sertifikaatin merkityssisältö on tehtävä sekä tuottajalle että kuluttajalle tutummaksi.
Tästäkin olen samaa mieltä. Melkein kaikki suomalaiset tuntevat Reilun kaupan ja sen perusidean, mutta ymmärrystä tulee syventää. Tuotannolle säädettyjen kriteerien mukaan myös mukana olevien viljelijöiden on tunnettava Reilua kauppaa, mutta valvojat löytävät välillä tapauksia, joissa näin ei ole. Tällöin valvojat tarkistavat aina jälkikäteen, että sertifioitu viljelijäyhteisö puuttuu tilanteeseen.

Kirjassa käsitellään jonkun verran myös Reilun kaupan edistämisyhdistyksen viestintää, jota kirjoittajat pitävät turhan ruusuisena. Arvioimme viestintäämme jatkuvasti myös itse: Onko ”lupauksen” koko oikea? Antavatko materiaalimme oikean ja realistisen kuvan Reilun kaupan tuottajista ja hyödyistä? Tuommeko esiin myös ne asiat, joissa meillä on parannettavaa?

Tämä blogi on yksi kanava, jonka kautta me pyrimme avaamaan Reilun kaupan teemoja myös syvällisemmin – ja nostamaan esiin sekä itse havaitsemiamme haasteita että ulkopuolelta tullutta kritiikkiä. Kriittisten asioiden käsitteleminen on sekä kuluttajien että Reilun kaupan tuottajien etu. Reilun kaupan menestys perustuu siihen, että kuluttajat luottavat järjestelmään. Luottamus kestää kyllä yksittäiset ongelmatilanteet, ja niiden avoin käsittely voi jopa vahvistaa luottamusta. Tietoinen harhaanjohtaminen taas heikentäisi luottamusta, ja tämä näkyisi tuotteiden myyntimäärissä ja niistä kanavoituvissa hyödyissä. Tutkimusten mukaan luottamus on Suomessa varsin korkealla tasolla.

3) Järjestelmän tulee poistaa tuottajilta vastikkeettomat kustannukset.
Tuottajayhteisöt maksavat valvonnasta, jolla varmistetaan Reilun kaupan kriteerien noudattaminen. Jos tuottajayhteisö maksaa sertifioinnista mutta ei saakaan tuotteitaan myydyksi Reilun kaupan markkinoille, järjestelmästä aiheuttaa viljelijöille uusia kuluja ilman lisätuloja. Siksi kirja suosittelee sertifiointimaksujen tilalle lisenssimaksuja, jotka perustuvat Reilun kaupan ehdoilla myytyjen tuotteiden volyymeihin. On aivan paikallaan pohtia, olisiko hyvän kansainvälisen sertifiointitavan mukainen valvonta mahdollista rahoittaa tällä tavoin. Hyvään sertifointitavan mukaisessa valvonnassa valvontakulut katetaan valvontamaksuilla, eikä niitä subventoida ulkopuolelta.

Tällä hetkellä vastaavat tilanteet pyritään välttämään käymällä yhdessä tuottajien kanssa etukäteen läpi sitä, onko yhteisön tuotteille kysyntää Reilun kaupan markkinoilla. Vähävaraiset tuottajayhteisöt voivat myös anoa sertifiointimaksuihin tukea, joka on korkeimmillaan 75 prosenttia kaikista maksuista. Tällöin pienin sertifiointimaksu esimerkiksi 400 viljelijän osuuskunnassa olisi noin 1,2 euroa vuodessa viljelijää kohden. Sekin voi toki olla liikaa, jos yhteisön tuotteille ei ole lainkaan kysyntää — Reilusta kaupasta voi olla viljelijöille hyötyä vain, jos heidän tuotteitaan ostetaan.

 4) Lisää valtaa etelän tuottajille
Globaalin köyhyyden vastainen taistelu on tyypillisesti epädemokraattista toimintaa: rikkaan pohjoisen edustajat peräävät etelän yhteistyökumppaneiltaan demokraattisuutta, mutta pohjoisen ja etelän keskinäinen suhde on epädemokraattinen. Reilun kaupan liike on tehnyt tässä suhteessa pioneerityötä, johon yksikään saman kokoluokan toimija ei ole tainnut vielä pystyä. Päätimme kattojärjestömme Fairtrade Internationalin edellisessä vuosikokouksessa, että tuottajien äänivaltaa nostetaan vuosikokouksissa 50 prosenttiin. Päätöksen toimeenpanevaa sääntömuutosta viimeistellään parhaillaan.

Kirjoittajat tuntuvat epäilevän, ettei äänivallan lisääminen vuosikokouksessa valu välttämättä päätöksenteon alempiin portaisiin. Vuosikokous on kuitenkin järjestön ylin päätöksentekoelin, jolla on kaikki valta päättää Reilun kaupan liikkeen suunnasta. Olen ollut samoissa vuosikokouksissa Reilun kaupan tuottajien kanssa, enkä epäile hetkeäkään sitä, etteivätkö nämä olisi valmiita ja halukkaita myös käyttämään tätä valtaa.

5) Reilussa kaupassa ei tulisi olla plantaasituotantoa, sillä plantaasien työntekijät ovat palkkatyösuhteessa eivätkä omista tuotantovälineitä.
Tässä olen eri linjoilla. Kirjoittajien toivomien rakenteellisten muutosten näkökulmasta on aivan oikeutettua kysyä, pitäisikö (Reilun kaupan) plantaaseja olla lainkaan olemassa. Itse lähestyn asiaa käytännönläheisemmin: on myös tuotteita joissa kannattaa keskittyä pienviljelijöihin, mutta jos plantaaseja on joka tapauksessa olemassa ja niiden työolot ovat usein epäinhimilliset, pitäisikö plantaasien työntekijät jättää oman onnensa nojaan? Onko todella niin, ettei kenenkään palkkatyösuhteessa olevan pitäisi tuottaa meille kehitysmaissa mitään? Vai pitäisikö pyrkiä varmistumaan siitä, että he työskentelevät asiallisissa oloissa?

On kuitenkin pidettävä huoli siitä, että samoja tuotteita tuottavilla pienviljelijöillä on mahdollisuus saada tuotteitaan Reilun kaupan markkinoille. Jo siksikin on tärkeää, että sertifioitujen plantaasien työntekijät saavat Reilusta kaupasta riittävän suuret hyödyt.

Tässä Reilulla kaupalla on edelleen parantamisen varaa. Vaikka palkkatyölle säädetyissä kriteereissä vaaditaan asteittaista etenemistä kohti elämiseen riittävää palkkaa, vaatimusta ei ole kirjattu riittävän yksiselitteisesti niin, että palkkatason riittävyys olisi kunnolla auditoitavissa. Uutisoimme lähiaikoina tästä ja muutamasta muustakin uudistuksesta niihin vaatimuksiin, joita Reilu kauppa asettaa plantaasituotannolle (lisää voi lukea muun muassa Maailmankauppalehden seuraavasta numerosta sitten, kun se ilmestyy).

6) Tuottajademokratiaa on lisättävä, sillä osuuskunta- ja/tai järjestömalli ei demokratian tae. Liian suuria tuottajajärjestöjä voisi siksi pilkkoa pienemmiksi.
Peruskysymyksestä on helppo olla samaa mieltä. Reilun kaupan tulee tarjota tuottajille ennen kaikkea hyötyjä, mutta hyötyjen lisäksi on vaadittava myös demokratiaa. Päätöksenteon demokraattisuutta tulee valvoa, niin kuin nyt jo tehdäänkin. Myös tuottajayhteisön koon ja päätöksenteon demokraattisuuden välisen suhteen analysoiminen on paikallaan. Aihetta koskeva ulkopuolinen akateeminen tutkimus olisi enemmän kuin tervetullutta.

7) Reilun kaupan valvonta ei ole aukotonta. Valvontamekanismien rajallisuus täytyy tunnistaa.
Tämäkin on totta, ja toki valvonnan rajallisuus tunnistetaankin aivan itsestäänselvänä asiana. Teoreettisesti aukottomin mahdollinen valvonta olisi sellaista, jossa jokaista viljelijää kohden olisi yksi valvoja, joka vahtii kohdettaan vuorokauden ympäri seitsemänä päivänä viikossa. Tämä nostaisi valvontakustannukset ja tuotteen hinnan niin korkeaksi ettei kenelläkään olisi niihin enää varaa – ilman, että tuottajat hyötyisivät asiasta lainkaan. Ajatus on tietysti muutenkin järjetön.

Valvonnan pitää olla kuitenkin niin tiukkaa, että kiinnijäämisen riski on väärinkäytösten sattuessa riittävän suuri. Valvojat tarkastavat viljelijäyhteisöissä käydessään valtavan määrän sekä suuria että pieniä asioita, ja lähes jokaisella valvontakäynnillä löytyy jotain korjattavaa. Useimmat korjattavista asioista ovat pieniä, mutta joskus löytyy myös suurempia ongelmia, jolloin tuottajayhteisön sertifiointi jäädytetään.

Uskallan väittää, että Reilun kaupan valvonta on kehitysmaissa toimivista sosiaalisista sertifioinneista parasta. Täydellistä se ei kuitenkaan ole, sillä täydellistä valvontaa ei ole olemassa.

Kirjan lopussa hahmotellaan muita vaihdannan muotoja, jotka voisivat tarjota varteenotettavan vaihtoehdon ”reilun kaupan kapitalismille”. Vaikka Reilu kauppa ei tavoittelekaan kirjoittajien kaipaamaan vallankumousta, voisiko silläkin olla roolia suurempien rakenteellisten muutosten aikaansaamisessa? Mielestäni voisi.

Historiassa suuret muutokset on usein saatu aikaan sekä vallankumouksellisin että reformistisin keinoin. Esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota on rakennettu Suomen historiassa sekä vallankumouksen että reformien kautta. Molemmilla on ollut oma vaikutuksensa lopputulokseen. Myös naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen vähän aikaa sitten vallankumouksellinen ajatus, ja sekin on saatu aikaiseksi järjestelmää uudistamalla.

Reilumman kaupan jäljillä on faktavirheineen ja epätarkkuuksineenkin lukemisen arvoinen kirja jokaiselle Reilun kaupan ystävälle. Kirja haastaa lukijan miettimään, minkälaista muutosta maailma kaipaa ja minkälainen rooli Reilulla kaupalla ja sen mahdollisilla vaihtoehdoilla voisi muutoksessa olla. Reilun kaupan päätehtävänä on antaa kehitysmaiden viljelijöille ja työntekijöille mahdollisuus turvattuun ja kestävään toimeentuloon sekä mahdollisuus päättää itse omasta tulevaisuudestaan. Tässä onnistuessaan liike voi olla myös osa muutosta, jonka ansiosta erillistä Reilu kauppa -sertifiointia ei jonain päivänä enää tarvita.

Janne Sivonen

Kirjoittaja on Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toiminnanjohtaja

One Comment leave one →

Trackbacks

  1. En rättvis stad

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: